Hem > Auli Bläuer ja vanhojen luiden maailmat

Auli Bläuer ja vanhojen luiden maailmat

Päivämäärä: 2022.06.03

Kuvassa arkeo-osteologian asiantuntija Auli Bläuer (vas.) ja arkeologi Lars Backman Norrbottenin museolta ottaa radiohiilinäytettä naudan luusta. Kuva: Emma Boman.

Arkeologisissa kaivauksissa muinaisista karjoista löydetään pieniä jäänteitä, hauraita ja vaikeasti tunnistettavia luiden palasia. Osteologille, luiden asiantuntijalle ne avaavat tarkan näkymän tuhansien vuosien päähän, niin ihmisen ja eläimen yhteiseloon kuin yhteiskunnan suuriin murroksiin.

NordGenin koordinoiman monitieteisen kulttuuri- ja geenivarahankkeen ”3MC – Pohjoiset tunturikarjat” -hankkeen osaajien joukosta löytyy niin geenitutkijoita kuin myös kulttuuripuolen asiantuntijoita. Arkeo-osteologian asiantuntija Auli Bläuer on osa tiimiä, joka monen eri tieteen alan voimin kokoaa ja työstää Suomen, Ruotsin ja Norjan uhanalaisiin tunturikarjoihin liittyvää materiaalia tietoisuuden lisäämiseksi ja tiedotettavaksi eri kanavien kautta. Tietoisuuden lisäämisellä projekti pyrkii luomaan uusia käyttöalueita sukupuuton partaalla olevien tunturikarjojen kestävälle käytölle.

Kun Auli Bläuer kertoo tutkimusaineistostaan, kuulija pääsee aikamatkalle, jossa sukelletaan huimaa vauhtia rautakaudesta nykyaikaan ja nähdään, miten suuri vaikutus Ruotsilla oli keskiaikaisen Suomenniemen maatalouteen. Suomen Akatemian rahoittamana Bläuer on päässyt tutkimaan karjanhoidon kehitystä ja muutoksia koko Itämeren piirissä.

Uutta yhteiskunnallisista muutoksista

Kuljetaan hetki vetohärkien jäljessä. Härät pitivät Pohjoismaiden varhaisen maatalouskulttuurin pyörät pyörimässä ja niillä tehtiin lähes kaikki raskaat työt. Bläuer kertoo jo väitöskirjaa tehdessään kiinnittäneensä huomiota siihen, että kansatieteen mukaan Suomella ja Virolla oli yhteinen vetohärkäkulttuuri.

Myöhemmin virolaisen Eve Rannamäen kanssa tehty luututkimus kertoi paljon uutta häristä, kuten sen minkä ikäisenä vetoeläimiksi kasvatetut sonnit kastroitiin.
– Jos sonni kuohitaan vasikkana, siitä kasvaa pitkäjalkainen kastraatti. Täysikasvuisena kuohitussa eläimessä tätä muutosta ei näy. Vielä keski-ajan alussa Suomessa kuohittiin Viron tapaan, täysikasvuisena. Keskiajan päättyessä, vuodesta 1550 alkaen Suomessa levisi tapa kuohita Ruotsin tapaan vasikkana. Eli luuaineistossamme näkyy selvästi yhteiskunnallinen muutos, kun Suomesta tulee osa Ruotsia, Bläuer kuvaa.

Tutkimuksissa näkyy myös, miten naudasta tulee suomalaisille tärkeä kotieläin keski-ajalla. Ja mitä pohjoisemmas mennään, sitä tärkeämpi nauta on.
– Ruotsissa sama kehitys näkyy jo rautakauden loppupuolella. Suomessa on se erityispiirre, että täällä on aina oltu äärirajoilla, ja karjan talviruokinta on ollut iso haaste, Bläuer sanoo.

Eläin kulttuurissa

Arkeo-osteologian asiantuntijoita on harvassa. Bläuer haki oman oppinsa Tukholman yliopistosta.
– Koko ala lähti liikkeelle jo 1800-luvun loppupuolella. Eläinlääkärit kävivät tunnistamassa kaivauksilta löytyneitä luita arkeologeille, Bläuer kertoo.

Vähitellen osteologiasta on kehittynyt oma tutkimusalansa.
– Työ on monitieteistä, luonnontieteellistä arkeologiaa. Kiehtovaa on se, että toimitaan eläinten parissa ja eläin on fyysisesti läsnä, mutta täysin kulttuurisessa kontekstissa. Ihmisen kautta näemme, onko eläin syöty vai käytetty muuten, kuten esineiden valmistukseen tai rituaaleihin.

Ne pienetkin luut ovat monipuolisia tutkimuskohteita ja tietolähteitä.
– Niistä voidaan tutkia eläimen kokoa, sitä miten karjankasvatus on muuttunut vuosituhansien aikana tai humanistisesta näkökulmasta sitä, miten ihmisen uskomukset näkyvät eri aikoina. Voidaan tehdä radiohiiliajoituksia ja eristää dna:ta, Bläuer kertoo.

Mistä lapinlehmä tuli?

Tutkimustyössään Auli Bläuer on aina haastanut vallitsevia, usein virheellisiksikin osoittautuneita käsityksiä historiasta. Niin alkoi myös Pohjoiset tunturikarjat -projekti, kun Bläuer ja projektin johtaja Mervi Honkatukia keskustelivat lapinlehmän alkuperästä.

Bläuer oli työskennellyt myös tutkimuksessa, jossa tunnistettiin maitorasvajäämiä Norjan rannikolta löytyneistä 2000 vuotta vanhoista ruukun sirpaleista.
– Lapissa ei tuolloin ollut merkkiäkään maidon käytöstä. Siellä elettiin metsästäjä-keräilijäkulttuurissa. Karjanhoito alkoi Ruotsin ja Suomen sisämaassa paljon myöhemmin.

Perinteisen näkökulman mukaan maatalous levisi etelästä pohjoiseen. Lapinlehmä on kuitenkin sukua sekä muille suomalaisille alkuperäiskarjoille että Norjan ja Ruotsin tunturikarjoille.
– Jos maatalous levisi etelästä käsin, pohjoisten karjojen ei pitäisi olla merkittävästi sukua keskenään, Bläuer huomauttaa.

Myös tutkijan läpikäymät historialliset lähteet kertovat, että nautojen yleisin väri on ilmeisesti ollut ruskea, mutta pohjoisessa löytyy mainintoja valkoisista, nupoista eläimistä.
– Vaikuttaa siltä, että valkoisia nupoja oli Suomessa ennen määrätietoista kantakirjausta. Sama toistuu Ruotsissa. Nämä ovat kuitenkin vain hajamainintoja, ja siksi lähdimme tutkimaan asiaa Pohjoiset tunturikarjat -hankkeessa.

Ihmisen paikka ajassa

Aivan lähiaikoina onkin odotettavissa mielenkiintoisia tutkimustuloksia, kun Bläuerin keräämä luuaineisto Ruotsin, Norjan ja Suomen museoista saadaan analysoitua. Luista eristettävän muinais-dna:n avulla selvitetään pohjoisten nautojen historiaa ja alkuperää.

Entä miten arkeologi näkee nykypäivän ja meidän suhteemme eläimiin?
– Ihminen ei aina näe omaa paikkaansa historiassa. Elämme nyt länsimaissa poikkeuksellista hetkeä, jossa ihminen voi elää eläimistä riippumatta, ilman eläinperäisiä tuotteita ja kontaktia eläimiin. Arkeologin näkökulmasta tämä on täysin uutta. Ja muutos on ollut hyvin nopea. Tähän saakka eläinten läpitunkevuus ihmisen yhteisöissä on ollut aivan toista kuin nyt, Bläuer pohtii.

Siksi tutkimustyö luiden parissa jatkuu. Jotta päästään eteenpäin monitieteisessä maatiaiseläinten tutkimuksessa. Ja voidaan auttaa suojelutyössä.

3MC – Pohjoiset tunturikarjat. Kulttuuriperintö ja geenivarat -hanketta (3MC – Nordic Mountain Cattle. Cultural Heritage & Genetics) johtaa Pohjoismainen geenivarakeskus (NordGen). Sen muut toteuttajat ovat AhlmanEdu, Luonnonvarakeskus (Luke), Ruotsin maatalousyliopisto (SLU), Syddansk Universitet (SDU), Tampereen yliopisto ja Turun yliopisto. Hanketta rahoittavat EU Interreg Nord, Lapin liitto ja Region Norrbotten vuosina 2019–2022.