Hem > Salaista poikkinaintia joen yli – ja muita eläinlääkärin reseptejä lapinlehmän parhaaksi
Ossi Kemppainen esittelee herkästi soivaa Punakorvan kelloa. Kaunis ääni helähtää pienestäkin liikkeestä ja kuuluu kauas. Kello on huolella ja perinteisillä työtavoilla valmistettu, kuten moni muukin asia tehtiin Punakorvan kotona, Rantamaan tilalla, Tornion seudulla.
Kun Ossi Kemppainen tuli Tornionlaaksoon vuonna 1974 nuorena eläinlääkärinä, Rantamaan tilaa viljelivät Arpelan kylässä Kerttu ja Leino Lehto.
Lehtoja Ossi Kemppainen luonnehtii tinkimättömiksi vanhan elämäntavan säilyttäjiksi, kulttuuritietoisiksi ihmisiksi. Tilan pihamaalla kuopsuttivat maatiaiskanat, ja työt tehtiin hevosella. Pari lapinlehmäsukuistakin navetassa märehti, mutta Lehdot olivat kiinnostuneita hankkimaan puhtaan, väriltään valkean rotunsa edustajan ja vihjaisivat asiasta eläinlääkärille, joka kiersi tiloja pitkin laajaa jokilaaksoa.
Sopiva ehdokas löytyi Erkki Lampelan karjasta. – Lampelalla oli valkeita, punakorvaisia eläimiä, ja niin syntyi kauppa Punakorva-hiehosta, minun tietoni välittämänä, Ossi Kemppainen muistelee.
Lapinlehmän arvostus oli tuolloin pohjalukemissa, ja karjanjalostusneuvonnan edustajien Kemppainen kertoo suorastaan vihanneen rotua. Suhtautuminen ihmetytti eläinlääkäriä, joka havaitsi rodun hyvät ominaisuudet. Lehdot luottivatkin uudelleen Kemppaisen apuun, kun tuli aika siementää Punakorva.
Lapinlehmiä oli 1970-luvulla jäljellä vain kourallinen, pienimmillään kanta kutistui noin kahteenkymmeneen yksilöön. Niinpä Lehtojen oli mahdoton löytää puhdasta sonnia hieholleen, kunnes Ossi Kemppainen toi ratkaisun rajajoen toiselta puolelta. Siellä oli saatavana Ruotsin valkean tunturirodun spermaa. – Tornion ja Ruotsin puolen eläinlääkäreillä oli vanhastaan hyvät suhteet. Kerroin Kalixin piirieläinlääkäri Göran Gyllemalmille, että Suomen puolella on tila, joka palavasti haluaa vanhaa rotua säilyttää. Hänellä oli voimassaolevat keinosiemennysoikeudet, ja hän totesi että voi käydä siementämässä Punakorvan. Kunhan kenellekään ei kerrota.
Eläinlääkärit tekivät päätöksen, että lapinlehmä voidaan siementää tunturirodun spermalla, sillä risteytymistä oli tapahtunut jo aiemmin. Poikkinaintia oli tehty joen yli vuosisatoja, ja Suomen puolelta Ruotsiin naitu morsian toi usein uuteen kotiinsa mukanaan lehmän tai hiehon. Ossi Kemppainen muistelee, että vielä 1920-luvulla lapinlehmän kantakirjaan hyväksyttiin eläimiä, joiden emä oli lapinlehmä ja isä tunturikarjan sonni.
Syynä salaiselle siementämiselle oli karjanjalostustahojen hyvin kielteinen suhtautuminen lapinlehmään, ja eläinaineksen tuontiin liittyvä byrokratia, jonka itsenäisesti toimivat ja ammattinsa osaavat eläinlääkärit katsoivat parhaaksi välttää. Työhän tehtiin lapinlehmän säilyttämiseksi. – Sovittiin, että jos joku kyselee, kerrotaan että naapurista löytyi vielä sonni, Ossi Kemppainen naurahtaa.
Punakorva synnytti kaksoset, Kasunan ja Ketkun. Näistä vasikoista ei vielä tullut elpyvän lapinlehmäkannan ensipolvea, mutta Lehdot rohkaistuivat ajamaan rodun asiaa. Ensin he saivat omalla kustannuksellaan käyttää sonnia Oulun keinosiemennysasemalla, ja sittemmin siementä varastoitiin keinosiemennysyhdistyksen käyttöön. – Näistä sonneista minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta jo vuonna 1979 tehdyssä Lapinkansan haastattelussa, missä kerrotaan että Punakorvan kaksoset syntyivät, Leino Lehto mainitsee, että he ovat saaneet keinosiemenyhdistykselle läpi luvan, ja tunturirodun sonnien spermaa sinne otetaan.
Ossi Kemppainen lehteilee Lapin Kansan artikkelia laajasta arkistostaan, jossa on talletettuna paljon tietoa lapinlehmän taipaleelta. Vahvasti eläinlääkäri vaikutti siihenkin, että lapinlehmä esiteltiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin Tornion maatalousnäyttelyssä. Vuonna 1979 pidetyssä näyttelyssä yleisölle esittäytyi Punakorvan emä.
Kun eläinlääkäri havahtui eräänä iltana iltarukouksen ääreltä ja huomasi lausuvansa, pienen tyttärensä suureksi hämmästykseksi: ”Täällä Eläinlääkäri Ossi Kemppaisen automaattinen puhelinvastaaja, hätätapauksessa soittakaa…” oli aika todeta, että laajassa jokilaaksossa oli liikaa työtä yhdelle miehelle.
Niinpä ura jatkui Lappeenrannassa, mutta ystävyys ja yhteydenpito Lehtoihin säilyi. Heidän lapinkarjansa kasvoi ja niitti mainetta. Kun Ossi Kemppainen nyt katsoo koko uraansa, hän toteaa, että lapinlehmän pelastamiseen osallistuminen on tärkeintä, mitä hän on tehnyt. – Kaikki potilaani ovat kuolleet, mutta lehmärotu pelastui. Se on suurinta, mitä voi työstään iloa saada, Ossi Kemppainen päättää.
